Hupsu huulipunalla leikkivä tyttö

Mä olen tässä miettinyt itseäni. Kuka mä edes oikeastaan olen, millainen mä olen, ja millaisena muut mut näkevät. Mä muistan sen kuinka eräs ihminen kerran minusta puhuessaan sanoi ikävöivänsä hupsua huulipunalla leikkivää tyttöä. Mä en tiedä miksi mä muistan tuon, ehkä siksi että en muista että kukaan muu olisi koskaan kuvaillut mua mitenkään, tai ainakaan mun kuullen.

Mä en tiedä miten muut minut näkevät. Todellisuus on se, että mä otan asiat herkästi itseeni. Mä loukkaannun helposti, mä uskon kaiken olevan mun vikani. Mä pelkään muiden mielipiteitä, ja annan sen vaikuttaa liikaa mun elämääni. Mä olen epävarma, ja huono tekemään päätöksiä. Tosin innostuessani asiasta, saatan tehdä päätöksen sen enempää miettimättä, ja yleensä kadun jälkikäteen. Mä innostun paljon ja kaikesta, tai sitten en koskaan mistään. Olen vähän joko - tai ihmisiä. Mä tunnen paljon tai sitten en mitään. Mä pidän ihmisestä tai sitten mä en pidä.

Mun päätä on hankala kääntää, ja mä vihaan sitä kun mua neuvotaan asioissa jotka mä teen tietyllä tavalla, tai asioissa joissa tiedän olevani huono. Mun on jonkinlainen tarve saada kontrolloida joitain asioita. Mulla on epämukava olo jos en voi päättää kyseisestä asiasta mitään. Mulla on myös epämukava olo jos en esim. junalla jonnekin lähtiessäni ole asemalla vähintään 20 min ennen junan lähtöä, koska mä olen ihan varma että myöhästyn vaikka ylimääräistä aikaa olisi tunti. Tuo myös kertoo sen, että mä olen tosi huono arvioimaan aikaa. Taino lähinnä varaan liikaa aikaa.

Olen monesti kuullut olevani negatiivinen ja ärsyttävä. Kyllä, myönnän olevani noita. Usein vaan ihmiset unohtaa sen, että kyllä mä osaan positiivinenkin olla, jotenkin tuo negatiivisuus vaan pinttyy ihmisten mielikuviin. Mä pidän piirtämisestä, rakastan pakkasaamuja koska luonto on ihan älyttömän kaunis. Tykkään juoda teetä ja lukea kirjoja. Musta hiljainen kaupunki on kaunis. Toisen vieressä nukkuminen on maailman ihaninta. Mä vaan olen sellainen ihminen, että harvoin tuon positiivisia asioita esiin. Mä en tiedä miksi, kai mä vaan olen järkkymätön pessimisti. Musta on outoa kun musta tuntuu että kaikki muut tuntevat itsensä läpikotaisin, ja mä en oikein ollenkaan. Nuokin asiat mä jouduin miettimällä miettiä. Toisaalta, onhan mulla aikaa, kyllä mä vielä opin että kuka mä oikein olen.

Kauneus sekoittaa mun pään

Mä olen katsonut sua jo pitkään, 
Mut tosta panssarista ei nuolet mitkään,
Pääse läpi sydämeen, 
Jos profiilikuva tuo marsun mieleen, 
Ei auta että olen mensan priimus, 
En osaa lämätä ja näkö on -666, 
Mun pitää yrittää, voisin asein sut selättää

Sun hymykuoppiesi kauneus sekoittaa mun pään,
Vaihtaisin kirjavuoret yhteen suudelmaan, 
Sun sinisilmiesi kauneus sekoittaa mun pään,
Mullon viikonloput aikaa odottaa
          
             - Olavi Uusivirta

Mun pikkuinen tulee mun luo torstaina. Siihen on vielä 5 yötä. 5 liian pitkää yötä. Miten voikin olla näin kamala ikävä sitä idioottia. Kaipa mä vaan tykkään siitä niin paljon, enkä sinänsä ihmettele, miten siitä ihmisestä ei voisi olla pitämättä.

You're my anchor

Välillä mä ihmettelen että kuinka mun aivot eivät ole vielä jäätyneet on järjettömän pakkasen takia. Tänäänkin tuntui että jäädyn kuoliaaksi, hyi kylmä mene pois. Mä oon tässä viimeset pari viikkoa vaan tuskaillut mun koulun ja ylipäätään elämän kanssa, lukenut ensimmäistä Potteria (ei, en ole niitä koskaan ennen lukenut, mun pitäisi hävetä), juonut ihan liikaa kahvia ja piirtänyt. Pitkästä aikaa musta piirtäminen on kivaa, ja nytkin ennen Emman näkemistä suuntaan ostamaan lisää paperia ja kyniä. Oon jotenkin tosi nolife, voisin kehitellä jotain kivaa. Lähteä vaikka jonnekin, tai ylipäätään hankkia elämän. Sounds like a plan.